Tämä viikko on mennyt aika vähillä unilla, koska vuorokaudessa yksinkertaisesti on vaan aivan liian vähän tunteja tyypille, jonka mielikuvitus oksentaa maailman parhaita ideoita jatkuvalla tykityksellä. Aamut ovat ihan kaikista kamalimpia hetkiä. Joka hitsin aamu, viimeistään siinä tunti heräämisen jälkeen se alkaa: hervoton ideamyrsky, joka meinaa viedä koko muikkelin mukanaan. Mistä ihmeestä ne kaikki hullut ideat voivat edes syntyä, ihmettelenpä vaan. Aamut ovat hauskoja. Monet kerrat, varsinkin hampaita pestessä pyrskähdän nauruun milloin minkäkin ajatuksen vuoksi. Ajatusmyrsky ja naurunpyrskähdykset jatkuvat autossa töihin ajellessa ja toisinaan kieltämättä vähän nolottaa räkättää liikennevaloissa, kun viereisellä kaistalla on toinen auto. Tai pysähtyä vihreisiin valoihin, koska luulee niiden olevan punaiset… Kaikenlaista sitä sattuu ideamyrskyn silmässä.
Mutta nuo vähät unet johtuu siis siitä, kun aamuisten ideamyrskyjen vuoksi niitä ideoita täytyy toteuttaa iltaisin ja iltatunnit ei vaan kertakaikkisesti riitä alkuunkaan! Viime sunnuntaina, puoli yhdentoista aikaan illalla avasin tietsikan ja ajattelin tehdä ”vaan äkkii yhen jutun” ennen nukkumaan menoa. No, muistin siinä ”yhen jutun” lomassa katsoa kelloa, että josko olisi aika mennä nukkumaan vai voisiko vielä hetken aikaa jatkaa ”yhtä juttua”. Kello näytti hieman vajaata 01.30. Sydän teki ylimääräisen muljauksen ja suunnaton harmitus ja ahdistus tulevasta klo 05.45 maanantaiaamun herätyksestä valtasi mielen. Kolme tuntia! Siis KOLME TUNTIA!!! Minne ne tunnit katosivat, koska olin vain pienen hetken tekemässä ”äkkii yhtä juttua”?! En käsitä. Päätin miljoonannen kerran, että seuraavasta illasta lähtien menen ajoissa nukkumaan. Sitä päättäessäni jo tiesin, ettei se niin tule menemään, mutta päätinpä taas kerran vaan huvikseni niin, koska sellainen päätös lienee kuitenkin ainoa oikea päätös. Olen kuitenkin jonkin verran tsempannut ja mennyt nukkumaan jo ennen puolta yötä. Hyvä minä. Mutta en voi oikein mitään sille, että olen syntynyt yökukkujaksi. En haluaisi hukata nukkumiseen yön parhaita tunteja, jolloin saan ihan rauhassa hyperkeskittyä kiinnostaviin juttuihin ajantajun kadottaen. Vapaapäivinä viikonloppuisin sitten nukun univelkoja pois, aamun puolella. Jos vapaapäivinä ei ole pakollisia menoja, en useinkaan silloin ota stimulanttia ja lopputulema on sitten yleensä se, että A: jumiudun aamukahvia juodessani pariksi-kolmeksi tunniksi kännykälle. B: Kun vihdoin huomaan, että kello onkin jo yli puolen päivän tai jopa iltapäivää, niin alan miettimään, mitähän sitä viitsisi tehdä niistä kaikista miljoonasta hommasta, mitkä on tekemättä/ kesken/ suunnitteilla/ aivan pakko tehdä tai jossain muussa epämääräisessä vaiheessa. C: Suihkussakin pitäisi käydä. D: Kello on jo niin paljon, ettei kannata enää mennä aamusuihkuun, joten olkoon taas tämäkin päivä yöpaitapäivä. E: Äh, en jaksa/ ehdi/ viitsikään tehdä mitään tänään, ehtiihän sitä huomennakin/ ylihuomenna/ ensi viikolla/ ensi kuussa/ ensi kesänä/ eläkkeellä…. F: Mitähän sitä nyt sitten tekis, kun mistään langan päästä ei saa kiinni? G: Jotain ruokaakin pitäis syödä ekan kerran tänään, nythän on jo ilta. Onneksi on Wolt, Foodora ja Kotipizza. Ja kaurapuuroaineksia, kunhan vaan viitsisi tehdä edes sitä. H: Tämän kaiken sekaan mahtuu miljoona muuta jahkailua ja päätöstä siitä, että HUOMENNA otan lääkkeen ja en jumiudu, vaan olen hyvässä iskussa heti aamutuimiin. Kunnes tulee se huominen ja ihana hetki, kun saa aamun ensimmäisen heräämisen jälkeen kääntää kylkeä ja jatkaa makoisia unia. Eli jos ei ole pakko, niin ei ole pakko. Työaamut onnistuvat pääsääntöisesti hyvin, kunhan otan lääkkeen ajoissa. Ennen sen vaikutusta jumiudun herkästi aamukahvikupposen ja somen äärelle. Verenpainetta nostattavat aamukiirelähdöt ovat vähentyneet lääkkeen myötä. Iltaisin lääke ei enää vaikuta, joten näinä iltatunteina hupsista keikkaa humpsahdan tuntikausiksi tähän omaan pikku maailmaani, ellei joku tule ja revi minut sieltä irti.
Kun vajaa kolme tuntia sitten avasin läppärin, niin tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain aivan muuta kuin mitä nyt lopulta sanoiksi tänne naputtelin. Mutta eipäs sen niin väliä ole, ehdin palata siihen aiheeseen toisellakin kertaa. Jos sen vielä silloin muistan! Tällaista se on Nepsymielen ajatusvirta; koskaan ei voi olla etukäteen tietoinen, mitä virta juuri sillä hetkellä tuo tullessaan.
”Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen. Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita.” -Tommy Hellsten