Oot varmaan joskus kuullut sanottavan, että ADHD on vain nykyajan muoti-ilmiö ja pysyäkseen muodin aallonharjalla, tulee hankkia itselleen ADHD-diagnoosi. Yhtäkkiä sitä vaan keksitään, että ”mulla on ADHD, koska se on niin coolia”. No, ei se niin ole. Ensinnäkään ADHD ei ole nykyajan ilmiö, vaikkakin se on tullut viimeisten vuosien aikana laajemmin ihmisten tietoisuuteen ja ”pinnalle”. Tiedon myötä myös diagnosointi on ottanut kunnon loikan eteenpäin. Mutta uusi asia ADHD ei todellakaan ole. Ja toinen virheellinen ajatus on siinä, että ADHD voisi syntyä tuosta noin vaan. Ei. Se oli sulla olemassa jo paljon ennen, kuin osasit edes sanoa ”ADHD”.
Tiedätkö tai arvaatko miten vanhasta keksinnöstä on kyse? Lue tää, niin tiedät!
Vuonna 1775 saksalaisessa lääketieteen oppikirjassa mainittiin saksalaisen lääkärin ja filosofin Melchior Weikardin kuvaus lasten psykiatrisesta tilasta ”attentio volubilis”. Weikardin mukaan ”epäsuotuisa lapsuuden ympäristö voi aiheuttaa puutteita lasten kyvyssä ylläpitää jatkuvaa huomiota”. Tämä on varhaisin viittaus lääketieteellisessä kirjallisuudessa siihen, mitä nykyään kutsumme ADHD:ksi.
”Jokainen suriseva kärpänen, jokainen varjo, jokainen ääni ja muisto ohjaa hänen huomionsa muihin ajatuksiin. Jopa hänen oma mielikuvituksensa viihdyttää häntä tuhansilla pienillä tempuilla.” (Melchior Adam Weikard).
Vuonna 1798 skotlantilaissyntyinen lääkäri ja kirjailija Alexander Crichton esitteli kirjassaan ”rauhattoman mielen”. Crichton kuvaili, että nuorten huomion ongelmat ovat usein synnynnäisiä ja liittyvät muihin henkisiin ja ruumiillisiin ongelmiin. Crichton huomasi ylivilkkauden, rauhattomuuden ja impulsiivisuuden haittaavan erityisesti lasten koulunkäyntiä ja arveli sen syyksi hermosairautta.
Vuonna 1902 brittiläinen lastenlääkäri Sir George Still tunnisti ADHD:n ensimmäisen kerran. Hän esitti, että lapset kärsivät moraalisen kontrollin puutteessa ja olivat siksi epärehellisiä ja aggressiivisia, eivät keskittyneet ja vastustivat sääntöjä. Still arveli oireiden johtuvan aivovauriosta tai ympäristöstä. Hän kuitenkin pani merkille, että nämä lapset olivat edelleen älykkäitä.
Vuonna 1932 ADHD:sta alettiin käyttämään nimitystä ”lasten hyperkineettinen häiriö” (lääkärit Kramer ja Pollnow).
1940-1960 -luvulla ylivilkkauden ja impulsiivisuuden arveltiin johtuvan aivovammasta.
1950-luvulla häiriö sai Englannissa nimekseen MBD (minimal brain damage) eli vähäinen aivovaurio. Myöhemmin MBD muutettiin tarkoittamaan lievää aivotoiminnan häiriötä (minimal brain dysfunction).
1960-luvulla lapsuuden hyperkineettiset häiriöt tulivat psykiatriseen tautiluokitukseen.
Vuonna 1968 Yhdysvalloissa alettiin käyttämään termiä tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. DSM-II kuvasi sitä termillä lapsuudenaikainen hyperkineettinen häiriö (Hyperkinetic Reaction to Childhood).
Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen raportti aikuisten ADHD:n lääkehoidosta.
Vuodesta 1980 lähtien erilaisia oirekuvia on eroteltu omiksi häiriöikseen, diagnooseja tarkennettu ja jaettu alatyyppeihin.
1990-luvulla ADHD:n diagnosointi lisääntyi merkittävästi ja tuolloin mukaan otettiin myös aikuisten diagnosointi.
Mielenkiintoista, eikö vain? ADHD:n juuret ulottuvat siis lähemmäs 250 vuoden taakse, jolloin herrat Weikard ja Crichton tekivät ensimmäiset havaintonsa lasten psykiatrisesta tilasta. Rauhattoman mielen matka epäsuotuisasta lapsuuden ympäristöstä, läpi hermosairauden ja aivovaurion on jatkunut tähän päivään, jolloin lääketiede on kehittynyt suunnattoman paljon noista ajoista ja sen myötä lisääntynyt myös ymmärrys ADHD:n syntymekanismista. Lisää tietoa kertyy ajan myötä enemmän ja enemmän, jolloin tämän hetken tieto on huomisen historiaa.